Ruska Open Air
We're leaving together,
but still it's farewell
And maybe we'll come back,
To earth, who can tell?
Europen kestohittiä voi kuulla säännöllisesti muun muassa Rauman Lukon otteluissa Äijänsuolla, mutta maalilaulua väkevämmin se iskee selkäytimeen pimeässä syysillassa Kolin vaaroilla.
Jos jossakin kilpailussa kannattaa olla viimeinen, niin se on Vaarojen maratonin ultramatkalla (86K). Tapahtuman perinteisiin kuuluu, että viimeisenä maaliin saapuva otetaan vastaan kuin voittaja konsanaan.
Kun gps-seurannassa nytkähdellen liikkuvat pallot ilmestyvät hieman ennen yhtätoista viimeiseen nousuun, bilebändi sulkee hetkeksi mikrofoninsa, ja kymmenet oman urakkansa jo tunteja sitten päätökseen saaneet kerääntyvät kynttilöillä viitoitetulle maalialueelle. Kädet hakkaavat Final Countdownin tahdissa, ja yhteisöllisyys on huipussaan.
Lopulta kaksi otsalamppua pilkistää pimeydestä ja väsyneet sankarit saavat kunnioitettavan urakkansa päätökseen.
Tätä se on. Itsensä voittamista. Tuskaa ja ruskaa samassa paketissa.
***
 |
| Vuorovedolla. Tällä kertaa Running Reporter edellä ja Panu Pokkinen perässä.
Kuva: Antti Nousiainen
|
Osaltaan hyvään oloon vaikutti onnistunut hiilari- ja rasvatankkaus. Edellisillan pastapöydässä mahaan upposi vielä vaivatta neljä lautasellista pitkäkestoista energiaa. Tiesin, että vain liian nopea alkuvauhti voi pilata tämän reissun.
Minulla oli vaaroilla seuranani pitkien polkujuoksumatkojen ensikertalainen Panu Pokkinen. Vaikka hänellä on takana puolisen tusinaa asfalttimaratonia, lähdimme liikkeelle maltillisesti, kuuden tunnin alitusta tavoitellen. Mottomme oli, että kävellä saa ja keskeyttää voi aina, joskin jälkimmäinen ei todellisuudessa ollut mikään vaihtoehto.
Kolmen kilometrin kohdalla sain odotetun puhelun, kun Ylen aamu-tv halusi suorassa lähetyksessä kuulla mikä saa ihmisen juoksemaan näin pitkään näin rankassa maastossa. Sanoin kysyväni tuota itseltänikin tänään vielä monta kertaa. Todellisuudessa en tehnyt näin kertaakaan.
Olin juossut Kolilla kerran aikaisemmin - kaksi vuotta sitten - ja jo silloin maisemat tekivät minuun vaikutuksen. Mutta tällä kertaa Suomen syksy näytti kauneimmat värinsä.
Ruska oli parhaimmillaan ja väriloisto häikäisevä. Oli vaikeuksia pitää katse polulla, kun ympäristö oli niin henkeäsalpaavaa. Pilvet roikkuivat alhaalla Herajärven yllä. Aina kun vilkaisimme sivulle, olimme lentää nenällemme. Mutta se oli muutaman varpaankynnen arvoista.
***
Saavuimme Kiviniemen huoltoon kahden tunnin rauhallisen jolkottelun jälkeen. Idyllisellä maatilalla aikaa meni peräti 15 minuuttia, mutta toisaalta saimme tankattua ja huollettua itsemme kunnolla: geeliä, rusinoita, suolapähkinöitä ja paljon nestettä.
 |
| Hymykin irtosi Ryläyksellä.
Kuva: Karri Pasanen
|
Ryläys on silti parasta Vaarojen maratonilla. Jokainen ylämäki on uusi haaste, jokainen jyrkkä lasku nostaa kylmän hien otsalle. Psyykkasin itseäni hokemalla "tässäkö kaikki Ryläys, etkö parempaan pysty".
Kaikki kiva loppuu aikanaan, niin myös Ryläys. 32 km:n vesipisteelle tullessamme olimme tehneet taivalta 4:39. Tällä kertaa nyhjäsimme juomareppujemme kanssa 10 minuuttia ennen kuin olimme valmiita. Päätin, että seuraava hankintani on reppu, johon voi kiinnittää juomapullot etupuolelle. Nyt loppui juomarakon kanssa pelleily.
Tielle päästyämme nostimme kilometrivauhdin viiden minuutin kieppeille. Keskustelu lakkasi. Keskityimme juoksuun. Syke pysyi 155:n tuntumassa, vaikka jaloissa alkoikin jo tuntua. Kuuden tunnin alitus oli yhä mahdollista.
Ratamestarin erikoinen eli valenousu on pirullinen. Sama kuin lotossa arvottaisiin ensin seitsemän "lämmittelynumeroa" ennen virallista riviä. Hetken iloa seuraa pettymys, kun tajuaa tulleensa höynäytetyksi.
Viimeisen nousun juurella kello näytti 5:45. Tiesimme kuuden tunnin rajan karanneen, mutta se ei suuremmin haitannut. Panimme ison vaihteen silmään ja kummelimaisesti tamppasimme mäen ylös. Takareidet ja pohkeet vinkuen ohitimme parikymmentä meitä väsyneempää ja rynnistimme maaliin.
Hetken luulimme tehneemme urotyön, kun loppuajaksemme kuulutettiin 5.54. Oma kello näytti sitkeästi kymmenen minuuttia enemmän ja se osoittautuikin myöhemmin oikeaksi.
Tankkaus ja vauhdinjako onnistuivat täydellisesti, sillä pystyimme kiristämään loppua kohti. Molemmille jäi tunne, että paukkuja olisi ollut parempaankin. Jo pelkästään huoltotauoista saisi helposti nipistettyä puolisen tuntia pois.
Upean reissun kruunasi savusauna Valkealammen rannalla. Lämmin löyly tuntui varpaissa asti, niissä kynnettömissäkin.
I guess there is no one to blame,
We're leaving ground
Will things ever be the same again?
 |
Auringonlasku Valkealammella.
Kuva: Marko Krapu
|
Kommentit
Lähetä kommentti