This is my kitchen, this is my backayard!

Siinä se on. Elämäni toinen SM-hopeamitali. Ensimmäisestä ehtikin vierähtää jo lähes 35 vuotta. Kuten niin usein näissä tapauksissa on tapana sanoa: ei se lopputulos vaan se matka.

Alkukesästä huomasin, että polkujuoksun SM-kisat järjestetään minulle tutuissa maisemissa Nuuksion kansallispuistossa lokakuussa. Merkitsin päivän heti punaisella kalenteriin. 

SM-kisamatka oli minulle etukäteen hieman liian lyhyt: 11 kilometriä. Olen viime vuodet keskittynyt vain pitkäkestoisiin suorituksiin kuten 6-8 tunnin rogainingiin tai pitkiin polku- ja pyörälenkkeihin. Nyt pitäisi jostain kaivaa esiin vauhtikestävyyttä ja nopeutta.

Olen itseoppinut juoksuvalmentaja ilman mitään alan koulutusta. Olen saanut kunnian koutsata jo yli kahtakymmentä juoksijaa heidän matkallaan. Jokaisen kohdalla olen painottanut kolmea asiaa: monipuolisuutta, laatua ja progressiivista kehitystä. Miten onnistuisin näissä itseni kanssa?

Pysäyttävä diagnoosi

Nuuksio on lempipaikkojani. Kuva Suolikkaan maisemista, seurana Juho Salminen.

Kevään ja alkukesän treenit menivät hyvin. Harjoittelin 4-6 kertaa viikossa hyvin monipuolisesti: gravelia, mäkitreeniä, suunnistusta, polkujuoksua, voimaa ja vähintään kerran viikossa intervallityyppistä juoksua. Joka neljäs viikko oli kevyt. Kunto oli nousussa.

Elokuun alussa maailmani pysähtyi hetkeksi. Minulla diagnosoitiin pohjelihaksen laskimotukos. Se tuli täysin puun takaa ja mitä ilmeisemmin johtui kuivumisesta yhdistettynä pitkään lentomatkaan. Onneksi tukos huomattiin ajoissa, eikä se ehtinyt aiheuttaa mitään pahempaa. Mutta sain kolmen viikon juoksukiellon, mikä on minulle kuin vankilatuomio.

Ensijärkytyksestä toivuttuani otin pakkolevon ylimenokautena. Nyt oli aika antaa kropan ja mielen levähtää. Lääkärin salli voimatreenin corelle ja yläkropalle, ja keskityin niiden vahvistamiseen.

Lopulta sain luvan aloittaa kovemman harjoittelun. Otin varman päälle ja pyöräilin ensimmäisen viikon, ja siirryin hitaasti juoksun pariin. Kun mitään tuntemuksia ei tullut, lisäsin määrää ja tehoja asteittain. 

Kaksi viikkoa ennen SM-kisoja osallistuin Juho Salmisen kanssa Louna-Rogaan. Sijoituimme kuuden tunnin sarjassa meille klassiselle sijalle viidenneksi, ja keräsimme maratonin verran kilometrejä. Hieman jännitti, miten palautuisin ajoissa SM-kisoihin, mutta rogan jumit kaikkosivat jo muutamassa päivässä.

Aina on aikaa poseerata kameralle. Kuva Louna-Rogasta, jossa olin Juho Salmisen kanssa.

Viimeisen 1,5 viikon aikana tein minulle tutut viimeistelyharjoitukset. Kaksi VK-alueen juoksutreeniä, joista jälkimmäisen poluilla neljä päivää ennen kisastarttia. Lisäksi ohjelmaani kuului pari loppua kohti kiihtyvää noin tunnin pituista lenkkiä, kaksi voimaharjoitusta ja yksi palauttava pyöräily.

Kisaviikko osui sopivasti syyslomalleni, mikä mahdollisti pidemmät yöunet ja muutenkin arjessa oli vähemmän stressiä. Kaksi päivää ennen starttia mieli teki kovasti treenata, mikä on minulle aina varma merkki siitä, että keventely (tapering) on onnistunut.

En ollut aiemmin osallistunut SAUL:n (Suomen Aikuisurheiluliitto) alaisiin kilpailuihin. Nuorin ikäluokka on 30-vuotiaat ja siitä mennään aina viiden vuoden välein ylöspäin. SM-kisoihin päästäkseen on kuuluttava johonkin SAUL:n jäsenseuraan. Olen jo usean vuoden ajan edustanut Finnish Marathon Runnersia. Lisäksi on hankittava kilpailulisenssi.

Ilmoittautuminen SM-kisaan oli tehty helpoksi, sillä osallistumisen pystyi varmistamaan sähköisesti. Tein sen edellisenä iltana. Ainoastaan numerolaput tuli noutaa kisakansliasta ennen starttia. 

Race Day

Saavuin pelipaikalle Solvallan urheilukentälle 45 minuuttia ennen starttia. Hain numerolaput, joita todellakin oli kaksi. Rintaan kiinnitettiin ajanottosirun sisältävä kilpailunumero ja selkään toinen lappu, jossa oli isolla sarja ja hieman pienemmällä juoksijan nimi. Minun tapauksessani selässäni loisti kissankokoisin kirjaimin M50.

Olin miettinyt etukäteen, miten ihmeessä tiedän, ketkä juoksevat samassa sarjassa. Varsinkin kun kaikkien sarjojen lähtö tapahtui yhtäaikaa. Selkälapun ansiosta tämä helpottui oleellisesti. 

Tein minulle tyypillisen alkuverkan, joka sisälsi koordinaatiot ja muutaman 30-60 sekuntia kestävän VK-vauhtisen vedon. Olin laskenut aikataulun hieman väärin, enkä ehtinyt tehdä verryttelyä niin hyvin kuin olisin halunnut. No, näillä mennään, totesin ja astelin lähtöviivalle kaksi minuuttia ennen starttia.

Lähtöalueella olin yllättävän levollinen, vaikka en ollut pukenut numerolappua ylleni yli vuoteen, jos rogakisoja ei lasketa. Etsin silmilläni M50-tekstejä juoksijoiden selkämyksistä. Tuolla on pari, tuossa vieressä yksi, tuollakin pari. Meitä oli ilmoittautunut yhteensä kahdeksan juoksijaa, joten bongasin nopeasti melkein heidät kaikki.

Olin etukäteen tutkinut tilastoja ja huomannut, että joukossa oli 4-5 minua kovempaa juoksijaa, jos mittarina käytetään tämän tai viime vuoden aikoja maantiekympillä tai puolimaratonilla. Niihin vauhteihin ei minulla olisi nykyisen kaltaisella harjoittelulla mitään jakoa. Suosikkina pidin Teemu Plantingia, joka pyöräiluransa jälkeen on kellottanut kovia juoksuaikoja.

Mutta nyt kyse oli polkujuoksusta, jota olen itse harrastanut lähes 15 vuotta. “This is my kitchen, this is my backyard” hoin mielessäni. Nyt taistellaan ja pannaan all in!

Paikoillenne, valmiit, nyt!

Lähtökiihdytys. Minun numeroni oli 18. Kuva: Marko Hanni

Aurinko paistoi kirkkaasti, mutta matalalta, kun lähtökomento kajahti. Lämpötila oli 4-5 astetta. Ilma oli kuulaan raikas. Metsä oli syksyisen kaunis. 

Olin laittanut pitkät trikoot jalkaani kuten suurin osa kilpakumppaneista. Pitkähihaisen merinovillapaidan päälle olin vetäissyt ohuen ja hengittävän Trailrunning Finland -juoksupaidan. Palelen helposti käsistä, joten sormikkaat oli helppo valinta. Otsapanta ja aurinkolasit täydensivät vaatetuksen. 

Kärki säntäsi M30-sarjan tulevan mestarin Markku Elon johdolla ryminällä liikkeelle. Edelleni kiihdytti kolmisenkymmentä juoksijaa. Ensimmäinen kilometri olisi leveää hiekkatietä, ja tiesin, että nyt piti vain malttaa. Koko kisan saattoi tuhota jo muutamassa minuutissa.

Alexander Stubb kokeili polkujuoksua Bodom Traililla 2016. Kuva: Poppis Suomela

Mieleeni palasi muistikuvat vuoden 2016 Bodom Trailista, jossa silloinen valtionvarainministeri Alexander Stubb menetti polkuneitsyytensä. Kisasin hänen kanssaan samalla 21 kilometrin matkalla, ja haastattelin häntä ennen lähtöä. Lähdössä Stubb katosi hirven loikallaan hetkessä näkymättömiin. Noin neljän kilometrin kohdalla hän tuli kuitenkin selkä edellä vastaan. Ohitin hänet ja moikkasin iloisesti.

- Miten ihmeessä te pystytte juoksemaan tuollaista vauhtia tällaisessa maastossa, Stubb huudahti takaisin yrittäessään sovittaa pitkiä jalkojaan juurakkojen ja kivien väliin.

Niin, tämä on sitä polkujuoksua, muistan vastanneeni. Maalissa eroa oli edukseni noin 15 minuuttia. Sileällä ero olisi ollut toiseen suuntaan.

Hain hyvän juoksupaikan neljän M50-sarjalaisen takaa, jotka tuntuivat etenevän porukassa. Yritin tähyillä, onko heidän edessään lisää “meikäläisiä”, mutta en nähnyt. Oletin, että tässä ryhmässä on sarjani kärki.

Olin valinnut jalkaani Asicsin Fujilite -kengät niiden ketteryyden takia. Harkitsin pitkään Salomonin paksupohjaisempia Ultra Glideja, mutta niillä en saa nopeissa vauhdeissa yhtä hyvää tuntumaa alustaan kuin Asicsin kengillä. Mortonin neurooman takia en pysty juoksemaan yli kymmenen kilometrin lenkkejä asfaltilla, minkä takia polkujuoksu on kuin luotu minulle.

Ensimmäinen kilometri taittui odotetusti noin neljässä minuutissa. Sitten kurvattiin poluille ja vauhti rauhoittui selvästi. Minulle tämä sopi mainiosti. Sain tilaisuuden palautua alkuravista. 

Kuulin karmean parkaisun jostain kaukaa edestäni. Kaatuiko joku? Käviköhän pahasti? Kohta vastaan nilkutti tuore MM-edustajamme Jussi Nokelainen. Ilmeisesti nilkkavamma päätti hänen kisansa jo alkumatkasta. Pikaista paranemista, Jussi!

Nilkkavammat ovat itsellenikin valitettavan tuttuja. Nilkkani nivelsiteet löystyivät jalkapallourallani ja aina silloin tällöin pyöräytän ne ympäri myös poluilla. Nyt olin teipannut molemmat nilkkani huolellisesti.

Polkujuoksua parhaimmillaan

Kilpailureitti on merkitty vihreällä viivalla.

Järjestävän seuran Esbo IF:n ratamestari oli suunnitellut 11 kilometrin reitin polkujuoksijan – tai suunnistajan – silmin. Paljon pientä, teknistä polkua, joka vaati kykyä vaihtaa rytmiä ja askellusta. Pieniä kinkareita, tiukkoja mutkia, rantojen pensaikkoa, polulle kaatuneita puita. Tunsin olevani kotonani.

Sykkeeni rauhoittui. Olin 7-8 juoksijan letkassa. Edelläni meni ainakin neljä muuta M50-sarjalaista. Luin nimiä heidän numerolapuistaan. Joo, nuo kaikki ovat vetäneet kovia aikoja maantiellä ja jopa viikon takaisissa SM-maastoissa. 

Tarkkailin kilpakumppaneitteni polkutekniikkaa. Panin merkille heidän heikkoutensa. Lähes jokaisen vauhti hiipui merkittävästi alamäissä. Yksi sadatteli liukkaiden juurakkojen päällä, toinen väisti jokaisen pienenkin kosteikon. Jos jotain olen oppinut, niin sen, että juoksulinja kannattaa pitää mahdollisimman suorana ja välttää voimia kuluttavia sivuttaisliikkeitä. 

Kolmen kilometrin kohdalla otin ensimmäiset hörpyt. Minulla oli puolen litran lötköpullo, jonka olin täyttänyt Maurtenin 80 grammaa hiilihydraatteja sisältävällä urheilujuomalla. Sen pitäisi riittää koko kisan ajaksi. 80-100g/h on määrä, jonka pystyn ottamaan sisään PK-vauhtisessa juoksussa. Nyt mentiin toki koko ajan VK-alueella, joten saatoin vain toivoa, että imeytyminen sujuisi yhtä hyvin. Olin sitonut pullon kahdella tuubihuivilla käsivarteeni, mikä on kätevää nopeavauhtisessa juoksussa.

Kärjessä alkaa tapahtua

Noin viiden kilometrin kohdalla tulimme Orajärven eteläpäähän. Letkassa alkoi tapahtua. Aurinkolasit keräsivät häiritsevästi huurua ja sujautin ne nopeasti juoksuvyöhöni. Nyt piti olla hereillä.

Kelta-, musta- ja vihreäpaitainen M50-sarjalainen kiristivät vauhtia ja irtaantuivat muista. Jäin hetkeksi jumiin parin hitaamman juoksijan taakse. Ensimmäisen ohituspaikan tullen pyysin “polkua” ja säntäsin karkulaisten perään, jotka olivat päässeet jo parinsadan metrin päähän. Kilometrit 4-5 olivat jälkikäteen kisan hitaimmat, kun taas 6-7 toiseksi nopeimmat. 

Tunsin kilpailuviettini nostavan päätäni. Nuoruudessani vihasin häviämistä kuin ruttoa ja jopa lautapelien pelaaminen kanssani saattoi olla epämiellyttävä kokemus. Sittemmin olen oppinut säätelemään sisuani, ja siitä on tullut vahvuuteni.

Noin kuudessa kilometrissä oli reitin ainoa huoltopiste. En ollut ajatellut ottavani siinä mitään, mutta niin vain nappasin vesimukin. Samalla sain kiinni yhden M55-sarjalaisen. Kuin sanattomasta sopimuksesta lähdimme reippaalla askeleella jahtaamaan noin 100 metrin päässä näkyviä seuraavia juoksijoita. Ohitimme mustapaitaisen M50-sarjalaisen.

Olin juossut kisareitin läpi muutama viikko aikaisemmin. Tiesin, että vaikeimmat pätkät ovat vielä edessä. Jalat tuntuivat yhä vahvoilta. Keuhkoissa sen sijaan alkoi jo tuntua. Tein muutaman pitkän hengityksen nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Rentoutin hartiat. Vanha kikka tepsi, ja happi alkoi kulkea paremmin lihaksiin.

Ratkaisun hetket

Seitsemän kilometrin jälkeen tulimme Karjakaivon ulkoilualueelle ja niin sanottuun Janssoninnotkoon. Polku oli erittäin tekninen: juurakoita, kiviä ja paljon lehtiä niiden peittona. Tavoitimme M55-sarjalaisen kanssa edellämme juosseen keltapaitaisen M50-sarjalaisen. Sitten hän kaatui.

- Miten kävi, oletko kunnossa? Kysyimme lähes yhteen ääneen.

Kaikki hyvin, kaatunut vakuutti ja riensi peräämme. Keltapaitainen selosti takaani, että hänellä oli ennestään sormi sijoiltaan ja että nyt se kuulemma meni takaisin paikoilleen. Tilanne huvitti minua ja ajattelin ääneen, että “ainakin jotain hyvää jää tästä reissusta kotiin viemiseksi”.

Puoli kilometriä myöhemmin sormensa suoraksi saanut pyyhälsi minusta ja M55-sarjalaisesta ohi. Hän teki peliliikkeensä jyrkässä ylämäessä. Annoin hänen mennä, sillä olin jo aiemmin huomannut, että olin häntä paljon nopeampi alamäissä. Sitäpaitsi ylämäessä ohittaminen syö vain liikaa voimia.

Lopulta hankala nousu päättyi, ja alamäki alkoi. Olen aina nauttinut alamäkijuoksusta. Vaikka vanhemmiten turvallisuuden tunne on voittanut nuoruuden reikäpäisyyden, niin kisafiiliksessä unohdin turhan varovaisuuden. Otin hetkessä kiinni karkumatkalle yrittäneen keltapaitaisen. 

Tulimme polkuristeykseen, jossa hyvin merkitty reitti kaarsi vasemmalle. Keltapaitainen ja M55-sarjalainen jatkoivat kuitenkin suoraan mäkeä ylös. Hetken mietin tilannetta, mutta sitten hihkaisin: Pojat, tänne päin! Reilu peli ennen kaikkea, ajattelin.

Huomasin tilaisuuteni tulleen. Samalla kun reitiltä harhautuneet puskivat ryteikön läpi tiensä takaisin polulle (lajisääntöjen mukaan pitäisi palata samaa reittiä takaisin) säntäsin karkuun. Maaliin oli enää pari kilometriä ja olin laskeskellut, että taistelin todennäköisesti pronssista keltapaitaisen kanssa. Vihreäpaitaisen oletin olevan toisena, ja Plantingin juoksuvoiman tietäen arvelin hänen menneen jo aikoja sitten menojaan.

Kaikki pelissä

Tulin Meerlammentien ylitykseen. Vilkaisin taakseni. Irtiottoni oli onnistunut, keltapaitaista ei näkynyt. Sitten suuni loksahti auki: vihreäpaitainen oli eksynyt reitiltä, harhautunut omakotitalon pihalle ja kurvasi vain noin 70 metrin päässä minusta takaisin oikealle polulle. Meneekö siinä kisan kakkonen?

Tien ylitystä seurasi tiukka nousu. Reisissä painoi ja oli pakko vaihtaa power walkiin. Vihreäpaitainen juoksi mäen ylös asti. Hitto, sillä on vielä hyvin voimia. 

Pakotin itseni juoksuun. Aina silloin tällöin vihreäpaitainen vilahti näköpiirissä jossain mutkassa. Yhdeksän kilometrin kohdalla ohitin alamäessä jonkun M40-sarjalaisen, joka yritti peesiini. Vilkaisu taakse: ei havaintoja keltapaitaisesta.

Viimeinen, raastava nousu, kaikki on pelissä. Kuva: Marko Hanni

Runsas kilometri ennen maalia oli vielä ratamestarin viimeinen kiusaus: pitkä, jyrkkä nousu aina kallioylängöille asti. Oli pakko siirtyä taas voimakävelyyn. Puolivälissä nousua vilkaisin olkani yli. Pahus, keltapaitainen ilmestyi mäen juurelle yhdessä M55-sarjalaisen kanssa. Nyt pitää puskea!

Keuhkoja poltti kuin nuoruuden Cooperin testissä konsanaan.

Haukoin happea täysin palkein ja säntäsin juoksuun. Tiesin, että jos pääsen ylängön päälle, palaudun tasaisella nopeasti. Keuhkoja poltti kuin nuoruuden Cooperin testissä konsanaan. Valokuvaaja räpsi kuvia. Yleensä tervehdin heitä, mutta nyt en pystynyt.

Nousu loppui. Oikaisin lantion asennon ja kiristin vauhtia. Ahmin Nuuksion raikasta ilmaa sisuksiini. Reisien jäykkyys alkoi kadota. Kurkistus perään: ei keltapaitaista, ei ketään muutakaan. Alle kilometri maaliin.

Loppumatka olisi maastoltaan helppo. Loivaa kalliopolkua alas ja sitten hiekkatien kautta takaisin urheilukentälle. Sain näkyviin tummapaitaisen naisjuoksijan. Myöhemmin näin tuloksista, että hän oli kisan nopein nainen, Jenna Aittolahti. 

Hiekkatie alkoi. 400 metriä maaliin. Vihreäpaitainen vilahti horisontissa. Häntä en enää kiinni saa. Tikkasin tiheällä askeleella. Kisadatan perusteella keskikadenssini oli noin 90 askelta/min.

Viimeinen pieni nousu, ja urheilukenttä avautui eteeni. Olen kuuluttanut tänä vuonna tuhansia polkujuoksijoita maaliin, ja nyt sain pitkästä aikaa kokea itse maalilinjan suloisen näyn. Viimeinen pään kääntö ettei kukaan yllätä loppusuoralla.

Maalissa. Kaadun selälleni pehmeälle tekonurmelle. Keuhkoihin sattuu, mutta hyvällä, terveellä tavalla. Yritän kuunnella kuulutusta, mutta en tunnista nimeäni. Mikä on sijoitukseni? Sainko pronssia?

Hivuttaudun lopulta ylös ja kävelen tulospalvelupöydän luokse. Etsin monitorista nimeäni. En löydä sitä. Eikö chippini ole toiminut? 

Sarjani on voittanut ennakkosuosikki Planting hieman alle tunnin ajalla. Hetkinen, oliko Planting sittenkin se vihreäpaitainen?

Vilkaisen kelloani, jonka pysäytin maalilinjalla: 1.00.02. Sitten näen nimeni monitorista: olen toinen. Olen SM-hopeamitalisti. Karjaisen ääneen. Samperi, että tuntuu hyvältä!

Palkintojenjako suoritetaan nopeasti. Keltapaitainen (Tuomas Nupponen) saa pronssia harhailustaan huolimatta. Olen yhä hämmentynyt. Vastoin ennakkoasetelmia minä seison toiseksi korkeimmalla korokkeella. Minä, laskimotukoksesta vastikään toipunut.

Jälkipelit

Taktisesti onnistuin lähes täydellisesti. Maltoin mieleni ja pysyin kärsivällisesti letkojen viimeisenä vaununa. Osasin myös lukea “peliä” ja reagoin tilanteisiin nopeasti.

Lajitaustasta oli minulle iso etu. Kisareitin teknisyys tuli varmasti yllätyksenä monelle vähemmän polkujuoksua harrastaneelle. Se, että juoksen suurimman osan myös VK-harjoituksistani poluilla, on kehittänyt paitsi voimatasojani myös silmä-jalka -koordinaatiota. En kompuroinut kisassa kertaakaan, mikä sinänsä on varsin harvinaista. Uskon, että se johtui hyvästä keskittymisestä.

Vielä pari vuotta sitten juoksin kympin hieman päälle 38-minuuttiin. Olen tuosta vauhdista nykyisin ainakin viiden minuutin päässä, eikä mikään ihme, sillä harjoitteluni on ollut hyvin PK-painoitteista. Viimeistelyni onnistui kuitenkin täydellisesti ja lihaksisto ja hermosto olivat vireessä.

Energiatasot riittivät hyvin tällaiseen puristukseen. Edellisiltana nautittu spagettiateria varmisti, että hiilihydraattivarastoni olivat täynnä. Aamulla söin puuroa teen kera ja join puoli litraa hiilihydraattipitoista urheilujuomaa. 40 minuuttia ennen starttia söin vielä lähes kokonaisen proteiinipatukan. Otin herättyäni yhden suolatabletin ja toisen murskasin Maurtenin urheilujuoman sekaan. Krampeista ei ollut merkkiäkään.

Keilailun SM-hopea vasemmalla, polkujuoksun oikealla.

Vielä seuraavana päivänäkin hypistelen SM-mitaliani. Sen merkitys minulle on yllättävän iso. Palaan muistoissani vuoteen 1991, jolloin sain ensimmäisen SM-mitalini. Se tuli keilailun nuorten SM-joukkuekisasta.

Paikallislehti Raahen Seutu – jossa sittemmin itsekin olen työskennellyt – teki jutun saavutuksestamme. Sukunimeni kirjoitettiin juttuun väärin, ilman K-kirjainta. Se ärsytti, mutta en pyytänyt oikaisua. 

Tällä kertaa nimi sentään on oikein.